Bahá’u’lláh 1817–1892

Saapuminen Pyhään maahan

Lähdetiedostona käytetty: Bahá’u’lláh 1817–1892, 4. painos 2017

Sisällys

Saapuminen Pyhään maahan

sivu 41Kun otetaan huomioon aiemmat tapahtumat Bagdadissa, vaikuttaa yllättävältä, etteivät ottomaanivallanpitäjät osanneet ennakoida, mitä seuraisi Bahá’u’lláhin siirtämisestä toiseen suureen maakunnalliseen pääkaupunkiin. Yhdessä vuodessa Adrianopoliin asettumisensa jälkeen oli heidän vankinsa herättänyt ensin kiinnostusta ja sitten ihailua piireissä, joihin kuului alueen hallinnon ja älymystön huomattavimpia henkilöitä. Persian konsulivirkailijoiden kauhuksi ihailijoista innokkaimpia olivat maakunnan kuvernööri Khurshíd Páshá ja sunnilaisten uskonnollinen johtohahmo Shaykh’l-Islám. Niin viranomaiset kuin kansakin pitivät tätä maanpakolaista moraalifilosofina ja pyhimyksenä, jonka opetusten voima näkyi paitsi Hänen oman elämänsä esimerkissä myös siinä käytöksen muutoksessa, jonka he saivat aikaan niissä lukuisissa pyhiinvaeltajissa, jotka Hänet nähdäkseen joukoittain vaelsivat Persiasta tähän syrjäiseen Turkin valtakunnan kolkkaan.75

Nämä odottamattomat käänteet saivat Persian suurlähettilään ja hänen virkaveljensä vakuuttuneiksi siitä, että olisi vain ajan kysymys, milloin bahá’í-liike, jonka leviäminen jatkui edelleen Persiassa, vakiinnuttaisi asemansa merkittävänä vaikuttajana Persian naapurivaltakunnassa. Horjuva ottomaani-imperiumi joutui historiansa tässä vaiheessa koko ajan kamppailemaan torjuakseen tsaarin Venäjän ajoittaiset valloitusyritykset, hallinnassaan olevien kansojen kapinat ja näennäisen ystävällismielisten Iso-Britannian ja Itävallan hallitusten juonittelut eräiden turkkilaisalueiden liittämisestä niiden omiin valtakuntiin. Nämä poliittisesti epävakaat olot Turkin eurooppalaisissa maakunnissa tarjosivat uusia ja ajankohtaisia perusteita suurlähettilään vetoomukselle, että maanpakolaiset karkotettaisiin johonkin etäiseen siirtokuntaan, missä Bahá’u’lláhilla ei enää olisi yhteyksiä vaikutusvaltaisiin turkkilaisiin tai länsimaisiin piireihin.

Kun Turkin ulkoministeri Fu’ád Páshá kävi Adrianopolissa, hän hämmästyi saadessaan tietää, kuinka laajalle Bahá’u’lláhin sivu 42maine oli kiirinyt kaupungissa ja muualla maakunnassa. Tämä tieto näytti antavan uskottavuutta Persian lähetystön vaatimuksille. Vallinneessa mielipideilmastossa hallitus äkkiä päättikin eristää vieraansa ankarin toimenpitein. Varoituksetta Bahá’u’lláhin talon ympärille asetettiin eräänä aamuna sotilasvartio, ja maanpakolaisia kehotettiin valmistautumaan matkalle tuntemattomaan määränpäähän.

Lopulliseksi karkotuspaikaksi valittiin ‘Akkán linnakekaupunki Pyhän maan rannikolla. Se oli pahamaineinen koko valtakunnassa huonon ilmastonsa ja monien tautien tartuntavaaran vuoksi. Ottomaanivaltio käytti ‘Akkáa vankilasiirtolana vaarallisille rikollisille, joiden odotettiin menehtyvän siellä kuoliaaksi ennen pitkää. Bahá’u’lláh, Hänen perheensä jäsenet ja joukko Hänen kanssaan karkotettuja seuraajia saapuivat sinne elokuussa 1868. Kahden vuoden ajan he joutuivat kokemaan kärsimyksiä ja mielivaltaa itse linnakkeen muurien sisäpuolella, ja sitten heidät asetettiin kotiarestiin lähellä sijaitsevaan rakennukseen, jonka omisti paikallinen kauppias. Pitkään paikallinen asujaimisto vältteli näitä maanpakolaisia, sillä heitä oli julkisissa saarnoissa varoitettu ”persialaisten Jumalasta”, jota kuvailtiin paitsi yleisen järjestyksen viholliseksi myös jumalanpilkan ja moraalittomien aatteiden julistajaksi. Useita tuon pienen maastakarkotettujen ryhmän jäseniä menehtyi näissä puutteenalaisissa ja ankeissa oloissa.76

Jälkikäteen tarkasteltuna näyttää suorastaan ironiselta, että Pyhän maan valitseminen Bahá’u’lláhin pakkoeristyksen paikaksi johtui uskonnollisten ja valtiollisten vihollisten aikeesta tukahduttaa Hänen hengellinen vaikutuksensa. Palestiina oli ja on alue, jota kolme suurta monoteistista uskontoa kunnioittaa paikkana, missä Jumalan ja ihmisen maailmat kohtaavat. Sillä oli silloin − samoin kuin tuhansien vuosien ajan sitä ennen − ainutlaatuinen asema ihmisten odotuksissa. Vain muutamaa viikkoa ennen Bahá’u’lláhin saapumista pääosa saksalaisen protestanttisen temppeliläisliikkeen johtajistosta purjehti Euroopasta perustamaan Karmelin vuoren juurelle siirtokuntaa ottaakseen siellä sivu 43vastaan Kristuksen, jonka tulemisen he uskoivat olevan lähellä. Bahá’u’lláhin vankilaa vastapäätä ‘Akkán lahden toiselle puolen he rakensivat rivistön pientaloja, joista useiden ikkunan ja ovenkamanoiden yllä on yhä nähtävissä heidän kaivertamansa lauseet, kuten ”Der Herr ist nahe” (Herra on lähellä).77

‘Akkássa Bahá’u’lláh jatkoi yksittäisille hallitsijoille osoittamiensa kirjeiden sarjaa, jonka sanelemisen Hän oli aloittanut Adrianopolissa. Useat niistä sisälsivät varoituksia Jumalan tuomiosta heidän välinpitämättömyydelleen ja leväperäisyydelleen. Nuo varoitukset herättivät kiihkeää julkista keskustelua eri puolilla Lähi-itää. Vajaan kahden kuukauden kuluttua maanpakolaisten saapumisesta tähän vankilakaupunkiin esimerkiksi ottomaanien ulkoministeri Fu’ád Páshá, jonka väärintulkinnat olivat osaltaan jouduttaneet karkotusta, erotettiin äkillisesti virastaan, ja hän kuoli Ranskassa sydänkohtaukseen. Tapahtuman yhteydessä esitettiin julkilausuma, jossa ennustettiin hänen virkaveljensä, pääministeri ‘Alí Páshán varhainen erottaminen, sulttaanin vallastasyökseminen ja kuolema sekä Turkin eurooppalaisten alueiden menetys − joukko mullistuksia, jotka toteutuivat toinen toistaan seuraten.78

Kirje keisari Napoleon III:lle varoitti, että hänen valtansa vilpillisyyden ja väärinkäytösten vuoksi

on kuningaskuntasi joutuva sekasorron tilaan ja valtakuntasi luisuva käsistäsi rangaistuksena toimistasi. – – Onko loistosi tehnyt sinusta ylpeän? Kautta elämäni! Se ei tule säilymään. – –79

Ranskan tuhoon tuomitusta sodasta Preussia vastaan ja Napoleon III:n siitä seuranneesta kukistumisesta, mikä tapahtui vain vajaa vuosi tämän kirjelmän jälkeen, on tunnettu Ranskan 1800-luvun poliittisen historian nykytutkija Alistair Horne kirjoittanut:

”Historia ei kenties tunne tätä hätkähdyttävämpää esimerkkiä ilmiöstä, jota kreikkalaiset kutsuivat termillä peripeteia sivu 44– kauhea romahdus ylväistä korkeuksista. Varmaankaan mikään muu kansakunta ei uudella ajalla ole yhtä yltäkylläisen loisteliaana ulkoisesti ja vauraana aineellisesti joutunut pahemmin nöyryytetyksi niin lyhyessä ajassa.”80

Vain muutamaa kuukautta ennen niitä odottamattomia tapahtumia Euroopassa, jotka johtivat Kirkkovaltion valloittamiseen ja Rooman liittämiseen Italian uuteen kuningaskuntaan, paavi Pius IX:lle osoitettu kirjelmä oli kehottanut tätä:

”Jätä valtakuntasi kuninkaille ja astu ulos asunnostasi, kohottaen kasvosi kohti Jumalan valtakuntaa. – – Ole kuten Herrasi on ollut. – – Totisesti, sadonkorjuun aika on koittanut ja kaikki on erotettu toisistaan. Oikeudenmukaisuuden astioihin Hän on varastoinut sen, minkä hyväksi näki, ja heittänyt tuleen sen, mikä on tuleen omiaan. – –”81

Erityisen enteellinen oli eräs katkelma tämän samaisen kauden kirjoituksista Bahá’u’lláhin hahmottaessa etäisempiä tapahtumia Saksassa. Preussin kuningas Vilhelm I, jonka hallitus oli tarkoituksellisesti provosoinut Ranskan murskatappioon ja uuden ”Saksan keisarikunnan” luomiseen johtaneen sodan, sai varoituksen:

”Oi Reinin rannat! Olemme nähnyt teidät hurmeen peittäminä, sillä koston miekat oli kohotettu teitä vastaan, ja vielä toisenkin kerran te joudutte sen kokemaan. Ja Me kuulemme Berliinin vaikerruksen, vaikka se tänä päivänä kukoistaa verrattomassa loistossa.”82

Perin toisenlaisia ovat sävyltään kaksi muuta kirjelmää, joista toinen on osoitettu kuningatar Viktorialle ja toinen ”Amerikan hallitsijoille ja sen tasavaltojen presidenteille”. Edellinen ylistää sitä uranuurtavaa saavutusta, mitä edustaa orjuuden poistaminen kaikkialla brittiläisessä imperiumissa, ja suosittaa sivu 45kansanedustuslaitoksen periaatetta.83 Jälkimmäinen alkaa Jumalan päivän kuulutuksella ja päättyy haasteeseen, jolle suoranaisena toimeksiantona ei löydy vastaavuutta missään muussa kirjelmässä: ”Tukekaa murtuneita oikeudenmukaisuuden käsin ja murskatkaa suurellinen sortaja Herranne, säätäjän, viisaimman käskyjen vitsalla.”84