Bahá’u’lláh 1817–1892

Jumalan liitto ihmiskunnan kanssa

Lähdetiedostona käytetty: Bahá’u’lláh 1817–1892, 4. painos 2017

Sisällys

Jumalan liitto ihmiskunnan kanssa

Heinäkuussa 1877 Bahá’u’lláhin vankeutta ‘Akkán vankilakaupungissa lievennettiin, ja Hän saattoi perheineen muuttaa sieltä muutaman kilometrin päässä kaupungin pohjoispuolella sijaitsevalle Mazra’ih-nimiselle pienelle maatilalle.106 Kuten Hän oli kirjelmässään Turkin hallitsijalle ennustanut, sulttaani ‘Abdu’l-‘Azíz oli syösty vallasta ja murhattu palatsivallankumouksessa, ja maailmaa pyyhkivät poliittisen muutoksen tuulenpuuskat alkoivat jo tuntua ottomaanivaltakunnan syrjäkolkissakin. Asuttuaan kaksi vuotta Mazra’ihissa Bahá’u’lláh muutti Bahjíin, suureen puutarhojen ympäröimään kartanoon, jonka Hänen poikansa ‘Abdu’l-Bahá oli vuokrannut Häntä ja Hänen suurperheensä jäseniä varten.107 sivu 53Viimeiset kaksitoista vuotta elämästään Hän omistautui kirjoituksilleen monenlaisista hengellisen ja yhteiskunnallisen elämän peruskysymyksistä samalla, kun Hän otti vastaan kasvavan virran bahá’í-pyhiinvaeltajia, jotka suurin vaikeuksin matkasivat Hänen luokseen Persiasta ja muista maista.

Eri puolilla Lähi- ja Keski-itää yhteisöelämä oli alkanut muotoutua Hänen sanomansa hyväksyneiden keskuudessa. Sen ohjaamiseksi Bahá’u’lláh ilmaisi lakien ja laitosten järjestelmän, joka käytännössä toteuttaa Hänen kirjoituksissaan julki tuomansa periaatteet.108 Siinä valta on keskitetty koko yhteisön demokraattisesti valitsemiin neuvostoihin ja samalla on estetty pappiseliitin nousun mahdollisuus sekä luotu perusteet neuvotteluun ja ryhmäpäätöksentekoon perustuville menettelytavoille.

Tämän järjestelmän perustaa Bahá’u’lláh kutsui Jumalan ja ihmisten väliseksi ”uudeksi liitoksi”. Ihmisrodun aikuistumisen erityispiirre on, että ensimmäistä kertaa historiassaan koko ihmiskunta on − edes hämärästi − tietoinen omasta olemuksestaan yhtenä kokonaisuutena ja maapallostaan yhteisenä kotimaana. Tämä heräävä tietoisuus avaa oven uuteen suhteeseen Jumalan ja ihmisen välillä. Kun maailman kansat omaksuvat Jumalan tälle aikakaudelle antamaan ilmoitukseen sisältyvän johdatuksen, ne tulevat Bahá’u’lláhin mukaan huomaamaan omaavansa sellaisia moraalisia voimia, jonka aikaansaamiseksi pelkästään inhimilliset ponnistelut ovat osoittautuneet riittämättömiksi. ”Uusi ihmisrotu”109 on nouseva esiin tämän suhteen seurauksena, ja työskentely globaalisen sivistyksen rakentamiseksi voi toden teolla alkaa. Bahá’í-yhteisön tehtävänä on ollut osoittaa tämän liiton tehokkuus ihmiskuntaa jakavien esteiden ylittämisessä ja poistamisessa.

Bahá’u’lláh kuoli 29. toukokuuta 1892 Bahjíssa 74-vuotiaana. Teheranin mustan onkalon synkkyydessä Hänelle neljäkymmentä vuotta aiemmin uskottu asia oli pian Hänen poismenonsa jälkeen murtautuva ulos islamilaisista maista, joissa se oli muotoutunut, ja leviävä ensin Amerikkaan ja Euroopaan ja sitten kaikkialle maailmaan. Näin tehdessään siitä itsestään olisi tuleva todistus sivu 54uudesta liitosta Jumalan ja ihmiskunnan välillä. Sillä ainoana kaikista maailman itsenäisistä uskonnoista bahá’í-usko ja sen uskovien yhteisö oli menestyksellisesti selviytyvä ensimmäisen vuosisatansa koitoksista lujasti yhtenäisinä, vapaina oppiriitojen ja jakautumisten ikuisista kiroista. Heidän kokemuksensa tarjoaa näyttävät todisteet Bahá’u’lláhin vakuutuksesta, että ihmiskunta voi kaikessa erilaisuudessaan oppia elämään ja työskentelemään yhtenä kansana yhteisessä maailmanlaajuisessa kotimaassa.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Bahá’u’lláh otti Bahjíssa vastaan erään harvoista Hänet tavanneista länsimaalaisista ja ainoan näistä, joka jätti jälkeensä kirjallisen selostuksen elämyksestään. Tuo vierailija oli Edward Granville Browne, nouseva nuori orientalisti Cambridgen yliopistosta, jonka mielenkiinnon oli alunperin herättänyt Bábin ja Hänen sankarillisen kannattajakuntansa dramaattinen historia. Tapaamisestaan Bahá’u’lláhin kanssa Browne kirjoitti:

”Vaikka hämärästi aavistin, minne olin menossa ja kenet kohtaava (sillä mitään selvää vihjettä ei minulle ollut annettu), sekunti jos toinenkin vierähti, ennen kuin ihmetyksen ja kunnioituksen vallassa tulin täysin tietoiseksi, ettei huone ollut vailla asukasta. Divaanin ja seinän muodostamassa kulmauksessa istui ihmeellinen ja kunnianarvoisa hahmo – –. Kohtaamani miehen kasvoja en voi ikänä unohtaa, vaikka en niitä saata kuvailla. Nuo lävitsetunkevat silmät näyttivät katsovan sielun syvyyksiin, ja korkea otsa kuvasti voimaa ja valtaa – –. Ei ollut tarpeen kysyä, kenen luona olin kumartuessani Hänen edessään, joka on sellaisen antaumuksen ja rakkauden kohde, mitä kuninkaat saattaisivat kadehtia ja keisarit turhaan huokailla! Lempeän arvokas ääni pyysi minua istuutumaan ja sitten jatkoi: ”Ylistys olkoon Jumalan, että olet päässyt perille! – – Olet tullut katsomaan vankia ja maanpakolaista. – – Me halajamme vain maailman parasta ja kansakuntain onnea, mutta he pitävät Meitä sivu 55kahlitsemisen ja karkottamisen arvoisena kiistan ja kapinan lietsojana. – – Että kaikki kansat tulisivat yhdeksi uskossa ja kaikista ihmisistä kuin veljiä, että kiintymyksen ja ykseyden siteitä tulisi vahvistaa ihmislasten välillä, että uskontojen erilaisuuden tulisi päättyä ja rodullisten eroavuuksien menettää merkityksensä – mitä pahaa tässä on? – – Silti niin on oleva; nämä hedelmättömät riidat, nämä tuhoisat sodat ovat häipyvä pois ja ’kaikkein suurin rauha’ on koittava.”110