Bahá’u’lláh 1817–1892

Julistus kuninkaille

Lähdetiedostona käytetty: Bahá’u’lláh 1817–1892, 4. painos 2017

Sisällys

Julistus kuninkaille

Monet edellä lainatuista kirjoituksista syntyivät uudelleen virinneen vainon oloissa. Pian maanpakolaisten saavuttua Konstantinopoliin kävi näet ilmeiseksi, että Bahá’u’lláhin matkansa aikana saamat kunnianosoitukset olivatkin olleet vain lyhyt välinäytös. Ottomaanivallanpitäjien päätös siirtää tämä ”bábí”-johtaja kumppaneineen valtakunnan pääkaupunkiin eikä johonkin syrjäiseen provinssiin oli hälyttävä uutinen Persian hallitusvirkailijoille.68 Peläten, että ”bábilaisten” vaikutusvalta kasvaisi Konstantinopolissa samalla tavalla kuin Bagdadissa ja voittaisi tällä kertaa puolelleen paitsi sympatiaa ehkä myös varsinaista kannatusta Turkin sulttaanin hovissa, Persian suurlähettiläs vaati painokkaasti maanpakolaisten karkottamista syrjäseuduille. Hän perusteli vaatimustaan väittämällä, että uuden uskonnollisen sanoman leviäminen pääkaupungissa johtaisi paitsi uskonnollisiin myös poliittisiin mullistuksiin.

Aluksi ottomaanihallitus torjui painostuksen. Pääministeri ‘Alí Páshá oli maininnut länsimaisille diplomaateille käsityksensä, että Bahá’u’lláh on ”erittäin merkittävä mies, moitteettomasti käyttäytyvä, vaatimattomasti elävä ja mitä kunnianarvoisin hahmo”. Hänen opetuksensa ansaitsivat ministerin mielestä ”korkean arvostuksen”, koska ne ehkäisivät valtakunnan alamaisina olleiden juutalaisten, kristittyjen ja islamilaisten välisiä uskonnollisia ristiriitoja.69

Vähitellen kehittyi kuitenkin jonkinasteinen vihamielisyys ja epäily. Ottomaanien pääkaupungissa poliittista ja taloudellista sivu 37valtaa käyttivät hovivirkailijat, jotka harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat jokseenkin epäpäteviä. Lahjukset voitelivat hallintokoneiston toiminnan, ja pääkaupunki veti kuin magneetti puoleensa joukoittain suosiota ja vaikutusvaltaa tavoittelevia nousukkaita valtakunnan joka kolkasta ja kauempaakin. Vallitseva käytäntö oli, että jokaisen toisesta maasta tai jostakin autonomisesta ruhtinaskunnasta tulevan vähänkään huomattavamman henkilön odotettiin heti saavuttuaan Konstantinopoliin liittyvän niihin suojeluksen pyytäjiin, joita alati tungeksi pashojen ja ministerien vastaanottosaleissa sulttaanin hovissa. Millään ryhmällä ei kuitenkaan ollut huonompi maine kuin Persian poliittisten pakolaisten keskenään kilpailevilla ryhmittymillä, jotka tunnettiin sekä lipevyydestään että tunnottomuudestaan.

Niiden ystävien pettymykseksi, jotka kehottivat Bahá’u’lláhia hyödyntämään Persian hallituksen vastaista mielialaa ja kärsimystensä herättämää myötätuntoa, Hän teki selväksi, ettei Hänellä ollut mitään pyyntöjä esitettävänä. Vaikka useat hallitusvirkamiehet vierailivat Hänelle osoitetussa talossa, Hän ei käyttänyt heitä hyväkseen. Hän selitti olevansa Konstantinopolissa sulttaanin vieraana tämän kutsusta ja keskittyvänsä henkisiin ja moraalisiin asioihin.

Monia vuosia myöhemmin Persian suurlähettiläs Mírzá Ḥusayn Khán, muistellessaan virkamatkaansa ottomaanipääkaupunkiin ja valitellessaan maanmiestensä ahneuden ja epäluotettavuuden Persian maineelle aiheuttamaa vahinkoa Konstantinopolissa, esitti yllättävän suoran kunnianosoituksen Bahá’u’lláhin käytöksen tuona lyhyenä aikana antamalle esimerkille.70 Tuolloin hän oli kuitenkin alaisineen käyttänyt tilannetta hyväksi selittämällä sen maanpakolaisen viekkaaksi keinoksi peitellä salaiset vehkeilynsä yleistä turvallisuutta ja valtionuskontoa vastaan. Tällä tavoin painostettuina ottomaanivallanpitäjät lopulta antoivat periksi ja tekivät päätöksen Bahá’u’lláhin siirtämisestä perheineen Adrianopolin kaupunkiin. Päätös pantiin kiireesti toimeen, ja muutto tehtiin poikkeuksellisen ankaran talven aikana. sivu 38Maanpakolaiset majoitettiin perillä huonokuntoisiin rakennuksiin, joissa he vailla riittävää vaatetusta ja muita tarvikkeita joutuivat kestämään vuoden verran suuria kärsimyksiä. Vaikka he eivät olleet saaneet syytettä mistään rikoksesta eivätkä siten mahdollisuutta puolustautua oikeudessa, oli selvää, että heistä oli mielivaltaisesti tehty valtion vankeja.

Uskontohistorian näkökulmasta Bahá’u’lláhin karkotuksissa ensin Konstantinopoliin ja sitten Adrianopoliin on mielenkiintoista symboliikkaa. Ensimmäistä kertaa Jumalan ilmaisija − pian maailmanlaajuisen levinneisyyden saavuttavan itsenäisen uskonnon perustaja − oli ylittänyt tuon kapean salmen, joka erottaa Aasian Euroopasta, ja astunut ”länteen”. Kaikki muut suuret maailmanuskonnot olivat saaneet alkunsa Aasiassa ja niiden perustajien toiminta oli heidän julistautumistensa jälkeen rajoittunut tuohon maanosaan. Viitaten siihen, että aiemmat uskontojärjestelmät ja etenkin Aabrahamin, Kristuksen ja Muḥammadin ilmoitukset olivat tuottaneet tärkeimmät vaikutuksensa sivistyksen kehitykseen länteenpäin suuntautuneen laajentumisensa aikana, Bahá’u’lláh ennusti, että sama tapahtuisi tänä uutena aikana, mutta paljon suuremmassa mitassa: Idässä on Hänen ilmoituksensa valo sarastanut, lännessä ovat Hänen valtiutensa merkit ilmestyneet. Tutkiskelkaa tätä sydämessänne, oi ihmiset – –.”71

Siten ei ehkä ole yllättävää, että Bahá’u’lláh valitsi tämän hetken julkistaakseen ilmoitustehtävänsä, joka oli jo hiljalleen saanut Bábin seuraajien kannatusta kaikkialla Lähi-idässä. Hän muotoili julistuksensa sarjaksi lausuntoja, jotka kuuluvat ainutlaatuisimpiin asiakirjoihin uskontojen historiassa. Niissä Jumalan ilmaisija puhuttelee ”maailman kuninkaita ja hallitsijoita” tiedottaen heille Jumalan päivän koittamisesta, viitaten toistaiseksi näkymättömiin mutta jo eri puolilla maailmaa virinneisiin muutoksen tuuliin ja kutsuen heitä Jumalan ja kanssaihmistensä uskottuina nousemaan ja palvelemaan ihmiskunnan yhdistymisprosessia. Bahá’u’lláh sanoi, että koska heidän alamaisensa kunnioittivat heitä ja suurimmalla osalla heistä oli rajaton yksinvalta, oli sivu 39heidän vallassaan osallistua uuden maailmanjärjestyksen toteuttamiseen, jota Hän kutsui ”kaikkein suurimmaksi rauhaksi” ja jota luonnehtisi ykseys ja elävöittäisi jumalallinen oikeudenmukaisuus.

Nykyaikaisen lukijan on erittäin vaikeaa kuvitella sitä moraalista ja älyllistä ilmapiiriä, jossa nuo hallitsijat 1800-luvulla elivät. Heidän elämäkerroistaan ja yksityisestä kirjeenvaihdostaan selviää, että he tietyin poikkeuksin olivat yleensä henkilökohtaisesti hurskaita ja osallistuivat näkyvästi kansakuntiensa hengelliseen elämään, useimmiten valtionuskontojensa päämiehinä, vakuuttuneina Raamatun tai Qur’ánin erehtymättömistä totuuksista. Valtansa oikeutuksen useimmat heistä perustelivat jumalallisella valtuutuksella vedoten asiantuntevasti pyhän kirjansa tiettyihin katkelmiin. He olivat Jumalan voidellut. Profetiat ”myöhemmistä ajoista” ja ”Jumalan valtakunnasta” eivät heille olleet myyttejä tai vertauksia vaan todellisuuksia, joiden varassa koko moraalinen järjestys lepäsi ja joissa heidät itsensä kutsuttaisiin tekemään Jumalalle tiliä toimistaan Hänen sijaishallitsijoinaan. Tällainen siis oli niiden maailmankatsomus, joille Bahá’u’lláh osoitti julistuskirjelmänsä:

Oi maailman kuninkaat! Hän, joka on kaikkien korkein Herra, on tullut. Valtakunta on Jumalan, kaikkivaltaisen suojelijan, itseolevan. – – Tämä on ilmoitus, jolle ei mikään, minkä te omistatte, milloinkaan voi vetää vertaa, jospa sen vain tietäisitte. – –

Varokaa, ettei ylpeys estä teitä tuntemasta ilmoituksen alkulähdettä eivätkä tämän maailman asiat verhon lailla erota teitä Hänestä, joka on taivaan Luoja. – – Jumalan vanhurskauden kautta! Me emme suinkaan tahdo anastaa teiltä valtakuntianne. Meidän tehtävämme on valloittaa ja saada omaksemme ihmisten sydämet. – –72

Tietäkää, että köyhät ovat Jumalan teille luottama omaisuus. Varokaa, ettette petä Hänen luottamustansa, ette sivu 40kohtele heitä epäoikeudenmukaisesti ettekä vaella petollisten polkuja. Teidät varmasti vaaditaan tekemään tiliä luottamustehtävästänne sinä päivänä, jona oikeudenmukaisuuden vaaka asetetaan, jona jokaiselle annetaan ansionsa mukaan, jona kaikkien ihmisten, niin rikkaiden kuin köyhienkin, teot punnitaan. – –

Tutkikaa Meidän asiaamme ja tutustukaa siihen, mikä Meitä on kohdannut, ratkaiskaa oikeudenmukaisesti Meidän ja vihollistemme välillä ja olkaa niitä, jotka toimivat oikeamielisesti lähimmäistänsä kohtaan. Jos ette pysäytä sortajan kättä, jos ette suojele sorrettujen oikeuksia, niin minkä nojalla te ihmisten keskuudessa ylvästelette?73

Ellette ota varteen niitä neuvoja, jotka Me tässä muistiossa olemme – – ilmoittanut, Jumalan rangaistus on ahdistava teitä joka taholta ja Hänen oikeutensa tuomio teille lankeava. Sinä päivänä teillä ei ole oleva valtaa Häntä vastustaa ja silloin te olette oman voimattomuutenne toteava. – –74

Bahá’u’lláhin näkemys ”kaikkein suurimmasta rauhasta” ei saanut vastakaikua silloisilta hallitsijoilta. Nationalistinen laajentumispyrkimys ja imperialistinen valloitushalu villitsi paitsi kuninkaita myös parlamentaarikkoja, akateemikkoja, taiteilijoita, lehdistöä ja kirkkokuntia länsimaisen voittokulun intomielisiksi puolestapuhujiksi. Kaikkein puolueettomimmat ja ihanteellisimmatkin yhteiskunnalliset uudistusehdotukset valjastettiin nopeasti palvelemaan jotakin niistä uusista ideologioista, joita dogmaattisen materialismin hyöky vyörytti esiin. Idässä islamilainen maailma, joka itsetietoisuutensa huumassa katsoi edustavansa kaikkea, mitä ihmiskunta ikinä pystyy oppimaan tai tietämään Jumalasta ja totuudesta, vajosi vääjäämättä syvemmälle tietämättömyyteen, välinpitämättömyyteen ja juroon vihamielisyyteen kaikkia muita kohtaan, jotka kieltäytyivät tunnustamasta tätä hengellistä ylemmyyttä.