Elämän tarkoitus

Bahá'u'lláh opetti, että jokainen ihminen on kuin “kaivos täynnään arvokkaita jalokiviä” - ehtymätön lähde, jonka runsaudesta kukaan ei ole täysin tietoinen edes omassa itsessään puhumattakaan muista ihmisistä. Elämän tarkoitus on jalostaa näitä piileviä kykyjä sekä yksilön oman elämän että ihmiskunnan hyväksi.

Bahá'í-uskon mukaan ihmisen sielu syntyy hedelmöityksen hetkellä. Aivan kuten sikiö äitinsä kohdussa kehittää fyysisiä ominaisuuksiaan tätä maailmaa varten, vastaavasti tämän elämän aikana lapsuudesta lähtien ihmisen on tarpeellista kehittää Jumalan avulla moraalisia, älyllisiä ja henkisiä voimavaroja, ikään kuin henkisiä 'raajoja' ja 'elimiä', joita sielu tarvitsee jatkaessaan kehitystään tämän ajallisen elämän jälkeen seuraavissa maailmoissa. Tässä mielessä maallinen elämä on vain pieni osa elämää, joka on ikuista.

Sielun ja ruumiin välinen erityinen yhteys kestää vain maallisen elämän ajan. Kun ajallinen elämä ihmisen kuollessa päättyy, kumpikin palaa omaan alkuperäänsä, ruumis palaa tomun maailmaan ja sielu palaa Jumalan henkisiin maailmoihin ja kehittyy ikuisesti Jumalan armon varassa.

Pyrkimys henkiseen kasvuun ja muiden ihmisten olosuhteiden parantamiseen opitaan jo lapsuudessa osana bahá'í-identiteettiä. Yhteisön elämästä ja toiminnasta löytyy kanava, jonka kautta voi toimia aloitekykyisenä, vireänä ja edistyksellisenä yhteiskunnan ja bahá'í-yhteisön jäsenenä henkisen harjoituksen, moraalisen käyttäytymisen, sosiaalisen aktiivisuuden ja yhteisöllisen osallistumisen keinoin.